Kuntoutuksen käytännön toteutumisesta lieneekin sitten yhtä monta näkökulmaa kuin on katsojaakin. Kuntoutuspsykoterapiajärjestelmää kehitettäessä on päädytty ratkaisuun, jossa terapian maksimimäärä on 80 käyntiä per vuosi ja enintään 200 käyntiä per kolme vuotta.
Alkuun ei ollut mitään järjestelmää, joka seuraisi terapiaa saavia potilaita tai psykoterapeutteja – eli käytännössä terapian hyötyjä. Terapia toteutui (ja toteutuu) varsin irrallaan muusta hoitojärjestelmästä.
Olen koettanut selvittää, millä perustein tällaiseen järjestämismuotoon on päädytty. Taustalla lienee useita suomalaista psykoterapiakenttää ja mielenterveyden hoidon historiaa kuvaavia tekijöitä:
Kun aikaisemmin psykoterapeuteista valtaosa edusti psykodynaamista suuntausta, 2010-luvulla yleisimmiksi terapiamuodoiksi ovat nousseet kognitiivinen ja ratkaisukeskeinen psykoterapia. Ne eroavat huomattavasti psykodynaamisesta terapiasta, kun verrataan perusoletuksia terapian kestosta.
Toisaalta psykoterapia ei ollut yhtä suosittua kuin nyt julkisen keskustelun perusteella voi olettaa. Aikoinaan on ollut resursseja hoitaa pitkittyviä ja vaikeita mielenterveyden haasteita.
Vaikeat mielenterveyden häiriöt eivät ole hävinneet
Haluan muistuttaa, että vaikeammatkaan mielenterveyden häiriöt eivät ole kadonneet mihinkään. Rinnalle on kuitenkin noussut uusi terapiamyönteisempi kulttuuri, ja terapiaan hakeutumisen kynnys on madaltunut.
Samalla työelämän murros on vaikuttanut siihen, että yhä useampi tarvitsee mielenterveyden tukea selvitäkseen työssään. Ongelmat tunnistetaan aiempaa paremmin ja niihin osataan hakea apua.
Tämä koettelee palvelujärjestelmän kantokykyä ja saa kysymään, onko nykyinen malli todella tarkoituksenmukainen.
Vaikka Kela on kehittänyt kuntoutuspsykoterapian palautejärjestelmää, ei palautetta toistaiseksi ole käytetty kuntoutuksen hyötyjen arvioimiseen. Kuntoutuksesta on viime vuosina tehty useita rekisteripohjaisia tutkimuksia. Niihin on linkkejä Selvitys kuntoutuspsykoterapian toteutumisesta -hankkeemme sivulla.
Rekisteritutkimukset eivät kuitenkaan vastaa siihen, millaista tai kuinka pitkää terapiaa pitäisi tarjota ja kenelle. Missä tilanteissa terapia on väärä tai vähintäänkin riittämätön työkyvyn tukimuoto? Milloin sen rinnalle tarvittaisiin muita tukimuotoja? Mikä siis on tarkoituksenmukaista psykoterapiaa?
Millaista mielenterveyden hoitoa tarjotaan ja kenelle?
Kuntoutuspsykoterapia on pitkään ollut käytännössä ainoa julkisesti tuettu ja yhdenvertaisin kriteerein saatavilla ollut mielenterveyden tukimuoto. Sen alueellisessa ja väestöryhmäkohtaisessa toteutumisessa tosin on tunnistettu eroja.
Nyt kun mielenterveyden palvelujärjestelmä on kasvavan tarpeen ja vähäisten resurssien takia murroksessa, tulisi meidän kyetä yhä enemmän keskustelemaan siitä, mitä ja kenelle.
Tällä hetkellä julkista keskustelua dominoi lyhyiden mielenterveyshoitojen lisääminen. Vaikka tarve niille on ilmeinen, olemme niidenkin suhteen samassa tilanteessa: Mitä hoitoa tarjotaan ja kenelle? Mikä on tarkoituksenmukainen työkyvyn tukimuoto, kun mielenterveyden häiriö uhkaa työ- tai opiskelukykyä ja miten se osoitetaan?
Kelan kuntoutuspsykoterapian kehittäminen voisi toimia suunnannäyttäjänä keskustelulle, jossa huomioidaan potilaan tarpeesta nousevat palvelut ja niiden hyötyjen suunnitelmallinen seuranta.
Onko järjestelmä valmis tähän?
Lisätietoja:
Selvitys kuntoutuspsykoterapian toteutumisesta (tutkimushankkeen esittely)
Laki Kansaneläkelaitoksen kuntoutusetuuksista ja kuntoutusrahaetuuksista annetun lain muuttamisesta (Finlex)
Kommentointi