Kaasunaamarien suodattimet, täytetyt eläimet, peilit, silityslaudat, hatut, hiustenkuivaimet, lääkkeet, kirjat… Tiesitkö, että näitä ja lukemattomia muita esineitä yhdistää kaksi asiaa? Niitä on museoiden kokoelmissa. Ne voivat sisältää terveydelle haitallisia aineita.
Mitkä sitten ovat museotyön tärkeimmät biologiset ja kemialliset vaaratekijät? Onko home suurin uhka? Vai kenties museoesineiden uumenissa piileskelevä salakavala asbesti? Entäpä lyijy, arseeni tai elohopea – tai kaikki ne hyönteismyrkyt, puunsuoja-aineet ja kyllästeet, joilla museoesineitä ja -rakennuksia on aikojen saatossa käsitelty?
Tätä selvitämme Suomalaisten museotyöympäristöjen koetut ja mitatut vaaratekijät (MUHA) -hankkeessa. Helmikuussa 2022 toteutimme kaksi kyselytutkimusta, joiden vastaajat työskentelevät Suomessa museoalalla.
Vastausten perusteella keskeisin ongelma ei olekaan mikään yksittäinen altiste, vaan tiedon puute.
Museoiden osaamisessa on aukko
Suomalaisissa museoissa on valtavasti asiantuntemusta siitä, miten historiallisia esineitä tulee käsitellä, säilyttää ja esitellä. Ilmankosteuden, lämpötilan ja valaistusvoimakkuuden seuranta on arkipäivää. Esineisiin ei hevillä kosketa paljain käsin, jotta niihin ei jäisi rasvaisia sormenjälkiä.
Museoalan kansainvälissä verkostoissa pohditaan, millä tavoin kokoelmia saadaan parhaiten suojeltua tulipalon, vesivahingon tai varkauden varalta – ja miten toimia, kun onnettomuus osuu oman museon kohdalle. Sodissa ja katastrofeissa on nähty museoiden työntekijöiden varjelevan kulttuuriaarteita ja taideteoksia henkensä uhalla.
Kokoelmien turvaamisen tarpeellisuudesta kaikki ovat yhtä mieltä. Keskustelu museotyöntekijöiden terveyteen kohdistuvista vaaratekijöistä on kuitenkin lapsenkengissä niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa.
Tutkimusten perusteella tiedetään, että museokokoelmat voivat sisältää melkein mitä tahansa terveydelle haitallisia aineita. Museotyöntekijöiden ammattitauteihin tai ammattitautiepäilyihin ovat Suomessa johtaneet muun muassa altistuminen kovakuoriaisille, homesienille, liuottimille ja formaliinille.
Viime vuosina Suomen museokentällä on alettu käydä enenevässä määrin keskustelua museotyön kemiallisista ja biologisista vaaratekijöistä. Tietämys riskeistä on lisääntynyt, mikä on johtanut toimenpiteisiin monissa museoissa. Altistumisen ennaltaehkäisy ei silti vielä ole arkipäivää kaikkialla.
Kaikki työntekijät eivät tiedosta riskejä
Moni museoalalla työskentelevä tiedostaa tietämättömyytensä. Osa työntekijöistä ei osaa edes epäillä, että omaan työhön voisi liittyä erityisiä riskejä. Kun tietoa riskeistä ei ole, on altistumista vaikea välttää.
Tunnistan ongelman hyvin konkreettisella tavalla, sillä olen itsekin ollut valtaosan työurastani museoamanuenssi.
Olen käsitellyt museoesineitä puuvillahansikkaat kädessä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että huopahatun huovassa voi olla elohopeaa. En tiennyt, että täytetyissä eläimissä voi olla arseenia ja vanhoista koneista valuvissa öljyissä syöpää aiheuttavia PAH- ja PCB-yhdisteitä tai että kaasunaamarin suodattimesta voi varista asbestia.
Museotyöntekijän tiedon puute ei kuitenkaan kerro yksilön osaamattomuudesta, vaan paljon monisyisemmästä ongelmasta.
Museoalan työturvallisuus jää vähälle huomiolle
Tiedon puute näkyy museoalalla kautta linjan. Alan kansainvälisissä verkostoissa ja komiteoissa keskustellaan kokoelmien turvallisuudesta, mutta vain poikkeustapauksissa työturvallisuudesta. Harva museotyöntekijä kokee, että on saanut riittävästi koulutusta tai perehdytystä työn vaaratekijöistä ja turvallisista työskentelytavoista opintojensa aikana tai työpaikoillaan.
Työturvallisuuskysymyksiä ja työperäistä altistumista käsitellään tuskin lainkaan museoammattilaisille kirjoitetuissa käsikirjoissa. Netissä aihetta käsittelevä tieto on hajallaan siellä täällä, ja erityisesti suomenkielistä materiaalia on saatavilla niukasti.
Työturvallisuuteen liittyvää lainsäädäntöä ei tunneta kaikissa museoissa kovin hyvin. Kemikaaliluettelon ja ensiapuvalmiudesta huolehtimisen kaltaiset lakisääteiset velvollisuudet ovat voineet jäädä hoitamatta.
Taustalla vaikuttanee muun muassa se, että museotyön vaaratekijät ovat usein vieraita. Ne voivat olla vieraita niin museoiden johtajille, museoita ylläpitävien organisaatioiden työsuojelusta vastaaville henkilöille kuin työterveyshuolloillekin.
Osa työntekijöistä kokee, ettei museon johto ole ottanut vastuuta työturvallisuuden johtamisesta ja että riskien selvittäminen on jäänyt työntekijöiden oman kiinnostuksen varaan. Lisäksi museoiden tiukat budjetit vaikeuttavat työturvallisuutta edistäviä hankintoja.
Tutkimushanke tuottaa ja levittää tietoa
Työterveyslaitoksen MUHA-hanke tuottaa uutta tutkimustietoa suomalaisten museotyöympäristöjen koetuista ja mitatuista vaaratekijöistä. Yhtenä hankkeen keskeisimmistä tavoitteista pidän tiedon levittämistä.
Hankkeen aikana tulemmekin toteuttamaan muun muassa ohjeet museoiden käyttöön, uusien työntekijöiden perehdytyspassin sekä luentomateriaalin konservoinnin ja museologian opiskelijoille sekä erikoistuville työterveyslääkäreille ja -hoitajille.
Tarkoituksena on pitää meteliä hankkeesta kyllästymiseen saakka, jotta museotyön vaaratekijät eivät vastedes tulisi yllätyksenä alan ammattilaisille.
Lisätietoja:
Suomalaisten museotyöympäristöjen koetut ja mitatut vaaratekijät – MUHA (tutkimushankkeen esittely)
Valkoiset puuvillakäsineet – museotyön symboli vai terveysriski? (Henna Sinisalon kirjoitus MuseoPro-verkkojulkaisussa)
Anna työlle sielusi, älä henkeäsi! Eli sananen museokokoelmien vaaroista ja työturvallisuudesta (Henna Sinisalon kirjoitus Konservaattori-lehden numerossa 2/2018, sivut 9–17, pdf)
Kommentointi