Koronakriisin kuluessa on puhuttu paljon siitä, kuinka poikkeusaika on auttanut organisaatioita ja ihmisiä ottamaan melkoisen digiloikan. Etätyötä tekevien joukko on kasvanut, ja yhä useammista on tullut taitureita verkkokokoustyökalujen käyttäjinä.
Skype on painumassa historian hämärään. Tilalle ovat tulleet uudet kehittyneemmät välineet, kuten Teams ja Zoom. Enää ei tarvitse näyttää videokuvana omia keittiön kaapistoja tai olohuoneen kirjahyllyä, vaan voi oleilla muiden iloksi värikkäissä fantasiamaailmoissa tai virtuaalisen luonnon keskellä.
Poikkeusolot ovat tehneet virtuaalisista kokouksista osin jopa parempia kuin kasvokkaiset palaverit. Perustelen tätä kolmella näkökohdalla.
Kokoukset ovat ensinnäkin muuttuneet tehokkaammiksi. Tunnin kokouksista on tullut tunnin kokouksia. Ihmiset myöhästyvät virtuaalikokouksista harvemmin kuin fyysisistä. Eikä myöhästyneenkään tarvitse enää tuntea samanlaista leimautumista kuin ennen eikä keksiä hätäisiä (teko)syitä sille, miksei tullut ajoissa paikalle. Voi rauhassa istuutua omalle koneelle muutaman minuutin myöhässä, eikä kukaan välttämättä huomaa lyhyttä poissaoloa.
Olen huomannut myös, ettei virtuaalikokouksien aikakausi ole vähentänyt yhteisöllisyyttä. Pikemminkin päinvastoin. Virtuaalikahvihetkiä on jopa useammin kuin aiemmin fyysisiä. Poikkeusolojen aiheuttama yhteinen huoli on lisännyt ihmisten välistä yhteisöllisyyttä enemmän kuin fyysisen vuorovaikutuksen muuttuminen virtuaaliseksi on sitä saattanut vähentää.
Kolmantena perusteluna on, että virtuaalisuus on lisännyt kokousten osanottajien tasavertaisuutta. Kokouksissa, joissa osa on fyysisesti läsnä ja osa koneen välityksellä, puheenvuoron ja aloitteen kaappaavat usein paikalla olevat. Virtuaalikokouksissa sen sijaan kaikki ovat tasavertaisessa asemassa. Ja jos joku osallistujista on liian suulas, on aina olemassa rinnakkainen kommunikaation muoto eli chatti. Sieltä voi pyytää puheenvuoroja tai esittää kesken kaiken omia kommentteja matalalla kynnyksellä.
Moni voi miettiä, kuinka pysyviä muutokset kokouskäytännöissä tulevat olemaan. Tämän näyttää vasta aika. Itse ajattelen, ettei kovin vahvoja syitä ole ehkä jatkossakaan sille, että kokoontuisimme fyysisesti. Fyysisille työkokouksille on silti edelleen perusteltuja sosiaalisia ja inhimillisiä motiiveja. Kuten eräässä vanhassa 1970-luvun iskelmässä ehkä vähän hassullakin tavalla todetaan: ”Kosketuksen puutetta. Mikään ei voi korvata.”
Aiheesta lisää:
Tutustu Työelämän selviytymistarinoita korona-ajan Suomesta -verkkosivustoon. Voit jättää oman vinkkisi, kertoa oman työpaikkasi selviytymistarinan ja samalla tutustua oppeihin ja oivalluksiin korona-ajan Suomesta.
Työterveyslaitoksen Digitalisaatio kaikkien kaveriksi -hankkeessa etsitään ratkaisuja suomalaisten palkansaajien digitaalisten kuilujen ylittämiseen.
Kommentointi