Keskustelu hoiva-alan työhyvinvoinnin ja -turvallisuuden tilasta Suomessa on käynyt kiivaana koko alkuvuoden.
Julkisuuteen nousseet puutteet ovat malliesimerkki siitä, miten toimintajärjestelmän eri tasoilla olevat heikkoudet voivat johtaa toiminnan poikkeamiin, vakaviin vaaratilanteisiin, jopa tapaturmiin. Monet klassiset, suuret onnettomuudet ovat tapahtuneet liikenteessä ja ns. monimutkaisissa järjestelmissä, kuten ydinvoimassa ja merenkulussa.
Hoiva-alalla tapahtuneet onnettomuudet tuntuvat olevan jotain uutta. Ne tulevat lähelle; kaikilla meistä on lähipiirissämme ikääntyneitä ja vanhenevia, hoitoa tarvitsevia henkilöitä.
Tulee epäusko: Voiko näin keskeinen toiminto yhteiskunnassamme epäonnistua? Eikö hoiva-ala toteutakaan omaa perustehtäväänsä eli potilaan hyvinvoinnin ja turvallisuuden tuottamista, vaikka se on hoiva-alan olemassaolon oikeutus – sen liikeidea?
Ja liikeideaan nivoutuu kysymys hoiva-alan henkilöstön työhyvinvoinnista – alan kivijalka.
Etsikkoajasta onnistumiseen
Vuosikymmeniä turvallisuutta kehittäneet toimialat tietävät onnistumisen reseptin: Medianäkyvyyttä saaneista onnettomuuksista on seurannut etsikkoaika, jolloin toimialojen ja organisaatioiden vastuuhenkilöt ovat halunneet ryhtyä laajaan yhteistyöhön ja toimenpiteisiin, jotta epäkohdat on saatu korjatuksi. Asiantuntijoitakin on kuultu ja haluttu ottaa mukaan kehittämiseen.
Vaikka lyhyt etsikkoaika ei pelkästään riitä, se voi antaa kimmokkeen pitkäjänteisemmälle työskentelylle.
Hyvä turvallisuuskulttuuri luodaan tietoisena, pitkäjänteisenä, monen tahon yhteistyönä, johon sitoutuvat lainsäätäjät, valvovat viranomaiset, organisaatioiden ylin johto, asiantuntijat, esimiehet ja työntekijät. Viimeksi mainituilla on usein paras kenttätuntuma siitä, mitä arki oikeasti on.
Kriittistä ajattelua ja sitkoa
Hyvän turvallisuuskulttuurin lähtökohta on kyseenalaistava ja kriittinen ajattelu. Sillä ei kuitenkaan tarkoiteta mustavalkoista, yksipuolista, asiatonta tai henkilöihin käyvää arvostelua.
Tarvitaan avointa tiedonkulkua epäkohdista, ja tiedonkulun tulee olla osa kulttuuria, kaikkien tahojen selkärangasta kumpuava sanaton sopimus: riskikohdat nostetaan esille, niistä ilmoitetaan aina, niiden taustalla vaikuttavat tekijät analysoidaan, ja analyysin pohjalta sovitaan korjaavat toimenpiteet – ja niiden toteutumista seurataan.
Tämä vaatii aikaa ja panostusta, mutta kantaa myös hedelmää.
Turvallisuusjohtamisen käytäntöjä pitkälle soveltavissa yrityksissä edellä mainittu on itsestään selvää, tosin pitkän harjoittelun tulosta. Monesti toiminnan parantaminen on käynnistynyt kipeästäkin keskustelusta, jossa ei ole vältytty rahasta puhumisesta.
Voiton tavoittelu palvelun ja hankintaosaamisen edellä?
Hoiva-alan kohussa on noussut esille ristiriita voiton tavoittelun ja palvelun laadun välillä. Hoiva-ala on tässä suhteessa hyvin erikoinen verrattuna moneen muuhun alaan. Turvallisuuskriittisillä aloilla säätely on vahvempaa ja riskit yhteiskunnallisesti suurempia – siksi yritys ei voi tai ole halukaskaan ottamaan tietoista, vakavaa riskiä esimerkiksi siitä, että ydinvoimala tai öljynporauslautta räjähtää.
Palvelua ei kannata heikentää aloilla, joilla asiakkaalla on vaihtoehtoja ja hän on kykenevä äänestämään jaloillaan. Mutta hoiva-alalla vanhus-asiakkaalla ei omassa kunnassa välttämättä ole vaihtoehtoja, hän ei kykene reagoimaan heikkoon laatuun eikä omaisia aina kuunnella.
Palvelun kuntaostaja-asiakas puolestaan haluaa säästää kustannuksia eikä riski henkilökohtaisesti realisoidu. Sen sijaan aloilla, joissa sekä ostajalla että myyjällä on vahvaa sopimus-, kilpailutus- ja liiketoimintaosaamista, osataan jo hankinta- ja sopimusvaiheessa välttää suurimmat kermankuorinnan riskit.
Hyödynnetään sekä valvontaa että vahvuuksia
Miten hoiva-alan turvallisuutta sitten voitaisiin kehittää?
Asiakkaiden ja henkilöstön turvallisuus ja hyvinvointi tulee taata vakaalla normipohjalla ja näiden nykyistä tarkemmalla valvonnalla sekä riittävillä sanktioilla. Johtamista, toiminnan rakenteita ja työn organisointia tulee selkeyttää.
Myös hoiva-alan omat erityispiirteet kannattaa ottaa huomioon, sillä alalla on myös vahvuuksia, kuten ihmislähtöisyyden, dialogisuuden ja keskustelukulttuurin perinne, joihin voi nojata toimintakulttuuria uudistaessa. Aina kyse ei ole rahasta, vaan tärkeintä on muutos ajattelu- ja toimintatavoissa.
Näyttää siltä, että sote-ala kokonaisuudessaan kaipaa kunnon turvallisuustalkoita – se kannattaa tehdä ennemmin yhteistyössä kuin vastakkainasetteluja ja poteroita lyhytnäköisesti rakentamalla.
Blogia kirjoitti myös Jorma Mäkitalo.
Kommentointi