Palvelutarpeen tunnistaminen

Työkyky tarkoittaa terveyden, osaamisen ja motivaation muodostamaa kokonaisuutta suhteessa työn vaatimuksiin. Työkyvyn määrittely riippuu aina asiayhteydestä eli kontekstista. Tutustu erilaisiin työkyvyn määritelmiin kuvan plus-merkkejä napauttamalla:

Toimintakyky tarkoittaa ihmisen fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia edellytyksiä selviytyä hänelle itselleen merkityksellisistä ja välttämättömistä jokapäiväisen elämän toiminnoista (työ, opiskelu, vapaa-aika ja harrastukset, itsestä ja toisista huolehtiminen) siinä ympäristössä, jossa hän elää. Toimintakyky jaetaan neljään osa-alueeseen:

1. Fyysinen toimintakyky 
2. Psyykkinen toimintakyky 
3. Kognitiivinen toimintakyky 
4. Sosiaalinen toimintakyky

Työkyky ja toimintakyky tarkoittavat osin samoja ja osin eri asioita. Toimintakyvyn alentuminen voi heikentää myös työkykyä, mutta näin ei aina ole. Henkilö voi samalla toimintakyvyllä olla työkykyinen johonkin työhön ja työkyvytön johonkin toiseen työhön. Työkyvyn kannalta on tärkeä kiinnittää huomiota henkilön osaamiseen, työtehtäviin ja työn sisältöön sekä olosuhteisiin. 

Henkilön työkyky voi olla erinomainen, vaikka hänen toimintakykynsä olisi heikentynyt. Esimerkiksi pyörätuolia käyttävän henkilön fyysinen toimintakyky on alentunut, mutta hänen työkykynsä voi olla erinomainen.

Työkyvyn tuki tarkoittaa toimenpiteitä, joilla tuetaan työikäisten työssä jatkamista, työhön paluuta ja työllistymistä. Työkyvyn tuen palvelutarve voidaan tunnistaa työpaikoilla, jolloin avainasemassa ovat työnantajat ja työterveyshuolto. Palvelutarve voidaan tunnistaa myös työvoimapalveluissa ja työllisyydenhoidossa, sosiaali- ja terveydenhuollossa, niin sosiaali- ja terveyskeskuksissa kuin erikoissairaanhoidossa sekä kuntoutusyksiköissä ja työeläkeyhtiöissä. Näiden lisäksi palvelutarve voidaan tunnistaa oppilaitoksissa ja sosiaaliturvaa tarjoavissa palveluissa kuten Kelassa. Unohtaa ei sovi vammaispalveluja ja -oppilaitoksiakaan eikä järjestösektoria.

• Työkyvyn tukeminen lisää ihmisten terveyttä ja hyvinvointia.
• Työkykyä tukemalla vahvistetaan ihmisten työhyvinvointia, ehkäistään työkyvyttömyyttä ja siitä aiheutuvia kustannuksia ja työpanoksen menetystä.
• Asiakas saa oikea-aikaisesti tarvitsemiaan palveluja eikä hänen tilanteensa ehdi vaikeutua.
• Kun ihmiset ovat työelämässä, heidän osaamisensa on yhteiskunnan käytössä, yhteiskunta saa verotuloja ja samalla säästetään sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksia.

Palvelutarpeen voi tunnistaa ihminen itse, läheinen, esihenkilö tai työkaveri. Palvelutarpeen voi tunnistaa myös palveluntuottaja esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollossa, Kelassa, työllisyydenhoidon palveluissa, oppilaitoksessa tai potilasjärjestöissä. Työkyvyn tuen tarpeen tunnistamisessa kiinnitetään huomiota ihmisen omaan arvioon työkyvystä ja työllistymismahdollisuuksista sekä esimerkiksi  sairauslomiin tai opintojen toistuviin keskeytymisiin tai merkittäviin muutoksiin palvelujen käytössä.

Ammattilainen voi tunnistaa palvelutarpeen asiakkaan kanssa tai yhteistyössä muiden ammattilaisten ja asiakkaan kanssa. Palvelutarvetta voidaan selvittää etsivän työn palveluissa tai muissa matalan kynnyksen palveluissa, joihin työikäiset voivat hakeutua ilman lähetettä. TE-palveluissa työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautuva voi kertoa, mikäli hän kaipaa työkyvyn tuen palveluita tai hän kokee terveydentilansa vaikuttavan työhön tai koulutukseen hakemiseen. Työnhakija voi pyytää lisätietoa muista palveluista, kuten terveystarkastuksista, kuntoutuksesta tai eläkemahdollisuuksista.

Ammattilaiset voivat tunnistaa palvelutarpeen esimerkiksi alkuhaastatteluissa tai tilannearvioissa, suunnitelmien laatimisen yhteydessä tai neuvonnan ja arvioinnin yhteydessä. Tunnistamisen apuna ammattilainen voi käyttää riskiarviointia, segmentointia tai hyödyntää erilaisia mittareita ja digitaalisia työkaluja, hälytysrajoja tai herätteitä.

Palvelutarve voidaan tunnistaa yhteistyössä eri ammattilaisten kanssa, kahdenkeskisissä tapaamisissa asiakkaan kanssa tai työpari- tai ryhmätyöskentelyssä. Tärkeää on joka tilanteessa kuunnella asiakasta, tarjota hänen tarvitsemiaan palveluita ja ohjata häntä niihin. Monialaisen palvelutarpeen voi tunnistaa, jos ammattilaisen omat keinot riitä. Monialaisissa palveluissa yhteistyötä tehdään yli hallintorajojen. Moniammatillisuus, moniasiantuntijuus tai moninäkökulmaisuus ei edellytä hallintorajojen ylittämistä.

Napauta kuvan plus-painikkeita löytääksesi asiakasta auttavat palveluntarjoajat.

Työpaikoilla on työkyvyn tuen tai varhaisen tuen malleja, joissa määritellään työkyvyn tuen toimintatavat. Kun työnantaja noudattaa näitä toimintatapoja, hän saa Kelalta paremman korvauksen ennaltaehkäisevien toimenpiteiden kustannuksista.

Työvälineitä, jotka helpottavat palvelutarpeen tunnistamista:

• työpaikan työkykyjohtamisen työvälineet: varhaisen tuen malli, työsuorituksen seuranta, kehityskeskustelu, sairauspoissaolojen seuranta ja hälytysmerkit esihenkilöille
• työterveyshuollon välineet: työhyvinvointikysely, työkykyindeksi, terveystarkastus, sairauspoissaolojen seuranta, vastaanottokäynti, työterveysneuvottelu
• TE-toimisto: sähköinen kysely, haastattelu, ammatinvalinnanohjaus
• vammais- ja potilasjärjestöt: auttavat puhelimet ja chat, työkykyyn liittyvä ohjaus ja neuvonta, ryhmätoiminta ja keskustelut
• Sosiaali- ja terveyskeskus: työttömien terveystarkastus, neuvonta ja ohjaus.

Palvelutarpeen digitaalisessa arvioinnissa tai haastattelussa voi tulla esiin, että työnhakijan terveydentila vaikuttaa työllistymiseen tai koulutukseen hakemiseen. Tällöin on tärkeää kysyä, tarvitseeko henkilö TE-palvelujen lisäksi muita palveluja. Tällaisia voivat olla esimerkiksi työttömien terveystarkastus, kuntoutukseen liittyvä neuvonta tai eläkemahdollisuuksien selvittäminen. Terveystarkastus ei yksin riitä työkyvyn arviointiin, sillä työkyky ei tarkoita vain terveyttä. Terveyspalvelujen tarpeesta voi kertoa alhainen työkykypistemäärä, toistuvat tai pitkittyvät sairauslomat tai henkilön oma arvio työllistymisen mahdollisuudesta henkilön osaamista vastaavaan työhön tai johonkin muuhun työhön.

30–60–90–150–230 -sääntö määrittelee työnantajan, työntekijän, työterveyshuollon ja muun terveydenhuollon sekä Kelan välistä yhteistyötä:

• 30 päivää: Työnantaja ilmoittaa työntekijän sairauspoissaolosta työterveyshuoltoon viimeistään, kun poissaoloja on kertynyt 30 päivää.
• 60 päivää: Työntekijä hakee sairauspäivärahaa Kelalta kahden kuukauden kuluessa työkyvyttömyyden alkamisesta. Jos sairauspoissaolo jatkuu, lääkäri tekee B-lausunnon ja ottaa kantaa kuntoutuksen tarpeeseen.
• 90 päivää: Työterveyslääkäri arvioi tilanteen ja laatii A-todistuksen tai B-lausunnon työntekijän jäljellä olevasta työkyvystä ja työhön paluun mahdollisuuksista viimeistään, kun sairauspäivärahaa on maksettu 90 päivältä. Ennen lausunnon tekemistä työterveyshuolto neuvottelee työssä jatkamismahdollisuuksista työntekijän ja työnantajan kanssa.
• 150 päivää: Työterveyshuolto arvioi tarvittaessa jäljellä olevan työkyvyn. Työterveyslääkäri laatii tarvittaessa A-todistuksen tai B-lausunnon työntekijän jäljellä olevasta työkyvystä ja työhön paluun mahdollisuuksista viimeistään, kun sairauspäivärahaa on maksettu 150 päivältä. Ennen lausunnon tekemistä työterveyshuolto neuvottelee työssä jatkamismahdollisuuksista työntekijän ja työnantajan kanssa.
• 230 päivää: Työterveyshuolto arvioi tarvittaessa jäljellä olevan työkyvyn. Työterveyslääkäri laatii tarvittaessa A-todistuksen tai B-lausunnon työntekijän jäljellä olevasta työkyvystä ja työhön paluun mahdollisuuksista viimeistään, kun sairauspäivärahaa on maksettu 230 päivältä. Ennen lausunnon tekemistä työterveyshuolto neuvottelee työssä jatkamismahdollisuuksista työntekijän ja työnantajan kanssa.

Kertaa mitä työkyvyn arvioinnin määräajat tarkoittavat.

Järvikoski, A., Takala, E-P., Juvonen-Posti P. & Härkäpää, K. Työkyvyn käsite ja työkykymallit kuntoutuksen tutkimuksessa ja käytännöissä. Sosiaali- ja terveysturvan raportteja 13, 2018. Saatavilla: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/278322/Raportteja13_saavutettava.pdf?sequence=4&isAllowed=y.